työmuistiinpanoja.
Horisontti valkenee ja hetken päästä jyrähtää ukkonen. Sade hakkaa, tuleekohan se kohta kattoikkunoiden läpi.
Edellinen yhtä hieno ukkoselämys oli joskus vuosia sitten mökillä. Silloin ei satanut, mutta jyrisi, ja tuntikausia. Niinkin voi tapahtua. Muttei usein.
Tänä yönä pitää tarkkailla salamoita.
“Vielä viisi vuotta sitten kaikki vaihto-opiskelijat haukkuivat saksalaista asiakaspalvelua, nykyään jotkut ovat kertoneet saaneensa ystävällistäkin palvelua”, saksan opettaja kertoi. “Ehkä tämä kertoo Saksan muuttumisesta palveluyhteiskunnaksi.”
Ainakaan Deutsche Post, Deutsche Bahn ja Deutsche Bank eivät minun kokemukseni mukaan ole tässä kehityksessä mukana. Deutsche Post toimittaa paketit perille yleensä, Deutsche Bahn tiedottaa junayhteyksistä vaihtelevasti, ja Deutsche Bank on yhdistänyt asiakaspalvelun, pankkiautomaatiston, auttavan puhelimen ja verkkopankin niin, ettei kukaan tiedä, mitä palvelua mistäkin saa.
Eikö Deutsche-alkuisten organisaatioiden luulisi olevan etulinjassa, kun Saksa muuttuu palveluyhteiskunnaksi?
***
Syksyllä odotin kuukauden, että saisin partakoneen Suomesta Saksaan. Kävin kysymässä lähipostissa, missä paketti saattaa viipyä. ”Onko teillä nimikyltti postiluukussa?” postissa kysyttiin, ja kun vastasin kyllä, minut ohjattiin toiseen postiin. “Onko teillä jo nimikyllti?” siellä kysyttiin, ja sen jälkeen kukaan ei sanonut mitään. Lopulta paketti palasi lähettäjälle. Vastaanottajaa ei tavoitettu, luki paketin päällä.
Olemme odottaneet jo kuukauden ajan pakettia Suomesta. Viikon jälkeen paketti palautui lähettäjälle. Vastaanottajaa ei tavoitettu tästä osoitteesta, luki paketin kyljessä. Nyt paketti on ollut jälleen kolme viikkoa matkalla Saksaan. Ja kun postissa kysyy, milloin saamme paketin tai onko se Suomessa vai Saksassa, kysyvät he: “onhan teillä jo nimikyltti” ja vaikenevat sen jälkeen.
Kiitoksia avusta, arvon postinkantajat, paketissa olevaa pankkikorttia on kaivattu jo yli kolme viikkoa.
***
“Katsotko netistä, milloin menee junia?” minulta kysyttiin tänään.
Ajattelin, että juna-aikataulut eivät tuottaisi ongelmia. Deutsche Bahnin sivuiltahan voi tarkistaa vaikka pääkaupunkiseudun lähiliikenteen juna-aikataulut, joten Saksan sisäisen liikenteen ei pitäisi olla ongelma.
Hämmennystä aiheutti kuitenkin se, että nyt iltapäivällä nettisivut kertoivat sopivia junayhteyksiä olevan vain kolme. Vielä aamulla junayhteyksiä oli ollut enemmän.
Lopulta kysyjän puolentoista tunnin junamatka venyi neljän tunnin mittaiseksi, kun verkkosivuilla ilmoitetut junayhteydet eivät toteutuneetkaan.
***
“Mistä löydän IBAN- ja SWIFT-koodini”, kysyin Deutsche Bankin verkkopankissa. Rastitin verkkopankissa kohdan vastaus sähköpostiin, kiitos. Kahden viikon kuluttua Deutsche Bankilta kirjeen, jossa kerrottiin kansainväliset pankkitunnukset. Loogista, eikö totta?
Deutsche Bankissa pankkiasioita voi hoitaa verkkopankissa- ja puhelinpankissa, konttorissa ja pankkiautomaateille. Osa näistä on kaiken lisäksi yhdistetty: pankkikonttorin aulassa on ainakin kolme erilaista konetta. Yhdestä voi nostaa rahaa, toisella voi siirtää rahaa ja kolmannesta voi tulostaa tiliotteen. Koneiden vieressä on vielä asiakaspalvelupuhelin.
Saakohan puhelimessakin esitettyyn kysymykseen vastauksen postitse?
Muistoja Sveitsistä:
“Yllätys”, Benito* puhelimeen italiaksi. Hän oli tullut kyläilemään tyttöystävänsä Donnan** luokse Osnabrückiin, jossa Donna oli vaihto-opiskelijana. Donna oli juuri matkalla opiskelijabileisiin jäähalliin, mutta hän ehti juuri ja juuri hypätä bussista pois. Me muut jatkoimme bussilla jäähalliin, ja katsoimme bussin ikkunasta Donnan punoittavaa, loittonevaa niska.
Vieressäni istui Giuseppe***, toinen italialainen vaihto-opiskelija, joka oli ymmärtänyt kaiken, mitä Donna oli sanonut puhelimeen. “Adolf ****, Donnan saksalainen rakastaja, on juuri tänään lähtenyt Hampuriin”, kertoi Giuseppe “Donnalla on kiire tarkistaa, ettei Adolf ole jättänyt jälkiä Donnan asuntoon.”
***
“Meidän täytyy puhua saksaa”, vakuutti italiaistyttö seuraavana päivänä kapakassa. Hänen äänenpainonsa vaihtelivat italialaiseen tyyliin ja hänen kasvonsa punoittivat edelleen. Benito tuijotti pintahiivaoluttaan, eikä hymyillyt.
“Benito ei puhu sanaakaan saksaa”, joku kertoi minulle, “ja Donnan mielestä se on pelkästään hyvä asia.”
“Juho, lähdetkö kanssamme Hampuriin kahden viikon kuluttua?” Donna kysyi minulta, kun Adolf oli vessassa. “Voimme kaikki yöpyä Adolfin luona.”
Yritin kysyä, milloin Donna ja hänen ystävänsä aikovat matkustaa Hampuriin, mutta juuri silloin Adolf tuli takaisin. Donna katsoi minua silmiin ja nosti sormen suunsa eteen sen merkiksi, ettei juuri nyt sopinut puhua Hampurin matkasta.
***
Seuraavalla viikolla Benito oli yhä Osnabrückissä, Istuimme jälleen kapakassa ja suunnittelimme, mitä tekisimme lukukausiloman aikana.
“Ensi viikolla matkustamme Hampuriin”, Donna sanoi jälleen. Katsoin ympärilleni ja huomasin, että Benito oli taas vessassa.
“Entä Benito”, kysyi joku Donnalta.
“Olen selittänyt Benitolle, että matkustan Hampuriin, vaikka hän ei siitä pitäisikään”, Donna kertoi. “Minun täytyy matkustaa Hampuriin”, Donna selitti. “Ja sitäpaitsi, pidämme Beniton kanssa tauon suhteessamme.”
***
“Tuleekohan vielä yllätyksiä”, huokaisi Giuseppe opiskelijaravintolassa. Istuimme syömässä lounasta, Donna oli kotona nukkumassa, ja Benito oli juuri lähtenyt takaisin kotiin.
“Minä lähden torstaina Hampuriin”, Giuseppe kertoi. “Toivon, että sinne lähtee muitakin. En halua yöpyä yksin Adolfin ja Donnan kanssa samassa asunnossa.”
Nyökkäsin.
“Olen kuullut, että monet muutkin vaihto-opiskelijat ovat usein vierailleet Adolfin luona Hampurissa”, Giuseppe sanoi. “Hänellä on ollut useita ulkomaalaisia rakastajia.”
“Ja Donna on silminnähden rakastunut Adolfiin,” Giuseppe jatkoi. “Mutta luulen, että hän menee naimisiin Beniton kanssa.”
Nyökkäsin sen merkiksi, että olen ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa.
*nimi muutettu
**nimi muutettu
***nimi muutettu
****nimi muutettu
Menisitkö sinä Schlagerpolizein konserttiin?
Olen alkanut arvostaa suomenkielen tapaa suomalaistaa lainasanoja, Suomessa sanotaan esimerkiksi daunloudata, eikä edes yritetä lausua sanaa englantilaisittain. Saksassa rakastetaan englantilaisia lainasanoja, ja saksankielisen puheen keskellä kuulee paljon englanninkielisiä sanoja, kaiken lisäksi nuo sanat lausutaan englantilaisittain. Englanninkielisiä sanoja on paljon jopa kirjoitetussa tekstissä.
Berlin am Meer –elokuvaa kuvaillaan sanoilla: “BERLIN AM MEER ist Lebens- und Liebes-Gefühl der Twentysomethings Tom, Malte, Margarete, Mavie und Mitsch”. Ulkomaalaiset ovat voineet hankkia Saksasta työluvan osallistumalla GreenCard-arvontaan, Microsoftin nettisivuilla on Jetzt downloaden –nappula, ja minun pääaineeni on tietenkin Cognitive Science.
Lainasanat ovat tietysti useimmiten puhekieltä, mutta miten lainasanoja pitäisi käyttä puhekielessä. Onko sana Twentysomething der-, das- vai die-sukuinen? Onko GreenCard samansukuinen die Karte? Onko verbi downloaden eriävä yhdysverbi? Pitäisikö sanoa ich loade down ja ich habe downgeloadet vai ich downloade ja ich habe gedownloaded? Minkä takia kaikki kuulevat sanan Cognitive Science väärin ja luulevat, että pääaineeni on Computer Science? Ja kaiken lisäksi sanalle Computer Science on saksaksi yleisesti käytetty vastine Informatik.
Minulle saksankieliset sanat tuntuvat olevan paljon yksinkertaisempia, niitä koskeviin kysymyksiin löytää vastauksia sanakirjoista. Esimerkiksi sanaa Zwanzigjährig on feminiini tai maskuliini riippuen, kenestä puhutaan. Sana Arbeitserlaubnis on saman sukuinen kuin die Karte. Ich habe heruntergeladet olisi oikea muoto. Ja jos kerron, että pääaineeni on Kognitionswissenschaft, esitetään minulle rehti kysymys: “Hat das etwas zu tun mit Psychologie”.
“Kestävyys ja sinnikkyys ovat minulle tärkeitä”, kertoo Carina nettisivulla. Haastattelun vieressä on kuva Carinasta. Kuvassa hänellä on bikinit ja rullaluistimet ja hän poseeraa sängyllään.
“Haluan elää elämäni tyytyväisenä ja onnellisena”, Carina kertoo. Tällä kertaa hän poseeraa rullaluistimet jalassa suihkukopissa.
Keskiviikosta asti minäkin olen ollut kuntokeskuksen jäsen. Carinaa en ole vielä nähnyt, mutta onneksi kuntosalilla sentään soi eri taustamusiikki kuin kuntokeskuksen nettisivulla.
A-R kertoi, miten ainedidaktiikan luennoitsija oli demostroinut muistin toimintaa. Hän näytti kalvolla parikymmentä sanaa, otti sitten kalvon pois ja pyysi sitten opiskelijoita toistamaan sanat.
Juuri tuollaista sanalistoja minäkin olen vuosikausia yrittänyt opetella. Luulin, että sanalistan pänttääminen on ainoa tapa oppia esimerkiksi saksan epäsäännöllisiä verbejä. Ainedidaktiikan luennoitsija olisi varmaan osannut ennustaa, ettei oppimiseni ole kovin tehokasta ollutkaan.
Sanoja voisi kuulemma opetella esimerkiksi rakentamalla niistälauseita tai tarinan, jossa jokainen lause alkaa listan sanalla. Tai sitten sanoista voisi tehdä jotain kuvakortteja tai värikortteja. Kuulemma kaiken lisäksi kannattaa vielä keksiä mahdollisimman älyttömiä lauseita ja kuvia.
Värejä minä en ymmärrä, oranssikin on minulle pääasiassa hedelmä, joten värikortteja tuskin viitsin askarrella. Kuvakorttien piirtäminen sopii ehkä paremmin niille, joiden piirtämät kukkakimput eivät näytä hirviöiltä.
Älyttömyys sen sijaa sopii minulle, ja tuntuu, että olen oppinut joitain sanoja aika hyvin, kun olen keksinyt sanoista lauseita ja samalla järjestänyt sanoja hierarkioihin. Jälkeenpäin en kyllä pysty ymmärtämään, minkälaisella logiikalla minä hierarkiat rakensin.
Vieläkin harmittaa, että miellekartta, jonka piirsin saksan epäsäännöllisistä verbeistä, katosi, koska unohdin tallentaa dokumentin. Olenhan minä yrittänyt saksan epäsäännöllisiä verbejäkin opetella jo ainakin kymmenen vuotta.
Saakohan tuosta ylläolevasta kuvasta paremmin selvää pdf:nä?
”Onpa tuossa otettu rauniot hauskasti osaksi modernia rakennusta”, huomautti joku meistä ja osoitti betonitaloa. Rakennus oli moderni, ja sen seinät oli rakennettu vanhan tiilimuurin päälle. Talon seinässä oli pikkuruisia reikiä, ja me kolme, A-R, minä ja äitini, kurkistelimme reikien läpi kirkon vanhaa hautaholvia ja sen keskelle seisovaa veistosta. Emme nähneet missään kylttejä, emmekä tienneet rakennuksen nimea, eikä turistikartassammekaan lukenut rakennuksen kohdalla mitään. Rakennuksen ovella seisoi mies, hän ei sanonut mitään, avasi ainoastaan oven.
Kyseessä oli Kolumba, Kölnin arkkipiispakunnan uskonnolliseen taiteeseen erikoistunut taidemuseo. Museorakennus on valmistunut vuonna 2007, ja se on rakennettu paikalle, jolla on aiemmin sijainnut lukuisia kirkkoja. Kolumbassa on valtava määrä tavaraa eri aikakausilta. Itse museorakennuksessa on jätetty lukuisia muinaisten samalla paikalla sijainneiden kirkkojen rakenteita näkyviin, ja taideteoksia on ainakin kahden tuhannen vuoden ajalta. Museossa oli oikeastaan liikaa mielenkiintoisia asioita: historiaa, jumalankuvia, arkkitehtuuria ja taidetta niille, joita tuollaisten objektien palvominen kiinnostaa.
Minähän en krusifikseista ole aiemmin juuri kiinnostunut, enkä muistakaan jumalankuvista, mutta eräät näyttelytilat Kolumbassa tekivät minuun vaikutuksen. Esimerkiksi yhden huoneen seinillä roikkui Warholin kahdeksankymmentäluvulla tekemiä Crosses-tauluja, joissa räikeät, valomainoksen väriset ristit paistavat mustalta pohjalta. Taulujen keskellä seisoi 1500-luvulta peräisin oleva Kristus-veistos. Veistoksen silmät olivat väsyneet, vatsa oli painunut kuopalle ja tukka oli paksu ja likainen.Katselin kuvia ja vertailin kahdeksankymmentäluvun värejä 1500-luvun väreihin.
Mietiskelin, että teoksissa on kyllä sama aiha, naurahdin teosten väliselle kontrastille, ja toivotin mielessäni teosten aiheen tervetulleeksi nykyaikaan.
Perjantaina keskustelimme DDR:stä, suunnitelmataloudesta ja Itä-Saksan korkeista kahvin- ja tupakanhinnoista. Kerran joku mainitsi itäsaksalaiset autot, Trabantin ja Wartburgin, enkä enää sen jälkeen pystynyt keskittymään keskusteluun.
Muistelin Warrea, Wartburg Limousine-mallista autoa, jolla minutkin vietiin aika monesti kouluun ja lastentarhaan joskus viisitoista vuotta sitten. Muistelin automatkaa Viroon ja Saarenmaalle joskus 90-luvun alussa. Sinne kuulemma kannatti lähteä Warrella, se herättäisi vähemmän huomiota kuin länsiautot.
Muistan nojanneeni Warren matkustamon metalliosiin ja tunteneeni, miten kylmiä ne ovat, enkä kuitenkaan osannut ihmetellä, minkä vuoksi metalliosia ei oltu verhoiltu piiloon. Muistan ihmetelleeni, miksei Warressa ole autoradiota, mutta auton kaksitahtimoottori taisi pitää sen verran kovaa meteliä, ettei radiota olisi edes voinut kuunnella.
Ja sitten muistelin erästä keskustelua virolaisen herrasmiehen kanssa. “Voinko kysyä autosta? Onko tämä se muovista valmistettu auto?” hän kysyi ja kertoi Saksassa opiskelleesta pojastaan, joka ei saanut lupaa tuoda Wartburgia Viroon. Herrasmies kertoi, että Warre saastuttaa liikaa, eikä autoa voi siksi rekisteröidä Viroon, ja kyseenalaisti käsityksen huomiotaherättämättömyydestä.
Keskityin niin kovasti Wartburgin muistelemiseen, että keskustelu totalitarismin määritelmästä meni minulta ohi. Noh, ehkei se haittaa, ihmisen näköjärjestelmä kiinnostaa minua kuitenkin enemmän.
